It was worth it!

Niin kuin monet ovat kuulleet ja lukeneet, mulla oli ongelmia passin ja tänne pääsyn kanssa, mutta kaikki on siis nyt tän alkuhässäkän jälkeen sujunut erittäin hyvin. Enemmän kuin hyvin! Hien, tuskan ja kyynelten takana tänne pääsy oli, mutta nyt kun täällä on, tuntuu siltä, että kaikki oli sen arvosta.

"Tää sun passi on selkeesti rikki, tällä mä en kyä päästä sua USA:an. Sulla on siis tasan kaks vaihtoehtoa: joko jäät Suomeen tai yrität hommat itelles uuden passin ja ootat et se tulee."

Tästä kauheesta lauseesta alko kuulkaa sellann hullunmylly ja tunteiden kirjo ettei tosikaan, ja tuntu siltä, että joka kerta ku yritti saada jotain hoidettua, kaadettiin lisää kiviä niskaan. Pahimmassa tilanteessa tää kauhuskenario oli siinä vaiheessa, kun mulle sanottiin että pikapassilla ei voi mennä jenkkeihin, joten joutuu odottamaan oikeaa passia...sen lisäksi koska missasin ensimmäisen lennon tästä mun kymmenen lennon paketista, kaikki muutkin lennot automattisesti peruuntuis; eikä pelkästään mun, vaan koska mulla ja Elinalla oli samassa varauksessa lennot, myös Elinan lennot peruutettais. Elinan, joka siis sinä vaiheessa oli jossain Atlantin yläpuolella...
Koska tosta ei enään pahemmaks voinu mennä, asiat alko sen jälkeen hahmottumaan. Sain passitoimistolta uuden passin samalle iltapäivälle ja miljoonan puhelinsoiton jälkeen, epätoivoisten yritysten saada uudet lennot buukattua, menin Finnairin tiskille kysymään josk ne vois auttaa mua. Olin yrittäny soittaa kolme kertaa American Arilinesille, jossa joka kerta jouduin keskustella intialaisen miehen kanssa joka ei ymmärtänyt mua, enkä mä sitä...Yli tunnissa ei saatu mitään aikaseks, ja paras tarjous oli 1200e extraa siitä, että saisin lentää jouluaattona jenkkeihin?? Kävin kaikissa matkatoimistoissa eikä kukaan voinu auttaa, kunnes menin (varmaan täysin ryytyneenä ja murtuneen näkösenä) Finnairille ja anelin niitä auttamaan. Siellä, Luojalle Kiitos, oli niin älyttömän ihana työntekijä, että hän lupasi katsoa mitä voisi tehdä. Jälleen yli tunnin puhelisoittojen jälkeen tilanne näytti paremmalta; sain lennot Pariisiin vielä samalle illalle, ja seuraavalle aamulle Miamiin! Sain passin 15.30 ja lento pariisiin lähti 16.05...Juoksin lennolle suoraan j just ja just kerkesin...Niimpä
 loppujen lopuksi, kiitos suomalaisen asiakaspalvelun, vanhempien ja ystävien, pääsin matkaan ja vieä seuraavan päivänä perillekki!

Ruokaa, ruokaa, aurinkoa, ruokaa

Tästä maasta ei ruoka syömällä lopu! Se on huomattu tänään. Päästiin vihdoin tänne Maxin perheen luokse Naplesiin. Kaikki hyvin täällä siis, jossain vaiheessa luvassa pidempi päivitys tulossa:) Pitäkää Suomi pystyssä :)

Elina & Jenni

Day 1

 

Päästiin siis hotellille ja nukkumaan. Huomattiin sitten siinä, että tulliviranomaiset oli hajottanut mun laukusta lukon ja avannut sen. Ilmeisesti sisältö kaikkineen karkkeineen oli niin epäilyttävä. Lappu jäi jälkeen onneks!

Dallas airport

 

Päätettiin nyt sit lähteä autolla hakemaan Jenni Miamista! Koska paikallisetkin sanoivat että bussi on vähän riski kun ei oo suoraa linjaa Miamista Fort Myersiin. Mitä sitä turhia suunnittelemaan. Ja äiti kaikki hyvin me ei Laurin kanssa ajeta, Max ajaa! Tai no.... en nyt tiiä Max + autot... No ei kaikki menee hyvin. Päästään siis kurkkaamaan miltä toinen puoli Floridaa näyttää. Aurinkoa ja lämpöä riittää täällä ainakin, nauttikaa te ainakin aurinkoisista kuvista!

 

<3
 

 

 





@ Fort Myers finally

Hyvää huomenta teille sinne Suomeen! Täällä paikallista aikaa kello on jo 22:30....ja saavuin juuri Fort Myersin lentokentälle. Odottelen tässä että Lauri saapuu tunnin päästä tänne.

Ja kaikille teille ketkä siis kuulutte aamun passi katastrofista niin asiat on hyvin nyt. Tosiaan Jennin passia ei hyväksytty ja jouduttiin tekemään niin että lähettiin Laurin kanssa matkaan ja Jenni jäi selvittämään passi asiaa. Onneksi sitten passi asia selvis saman päivän aikana ja Jenni pääsi lennolla jo Pariisiin. Sieltä sitten suuntaa kohti Miamia ja pääseekin perille jo huomenna. Tosiaan Lauri tulee kohta tähän ja suhataan sitten kohti hotellia ja NUKKUMAAN! Vihdoinkin! Selkä ja jalat ihan kipeenä kun ei noi lentokoneen penkit mitään mukavimpia ole.

Tätä oudompaa fiilistä ei ookaan hetkeen ollut. Väsymys painaa niin raskaasti että olo on jo kuin baari illan jälkeen. Sitten täällä soi joululaulut ja ikkunasta kun kattelen ulos näkyy vaan palmuja. Ilma on lämmin! Voin suosiolla unohtaa villakangastakin ja kaulahuivin laukkuun.

Yks kyllä hienoimpia hetkiä tän matkan aikana on ollut kyllä ylivoimaisesti se kun Dallasiin laskeuduttaessa kävelin ulos koneesta ja mua tervehti kirkkaan sininen taivas ja kirkas auringonpaiste! Voi kuulkaa, siinä sit hymyilin kuin Hangonkeksi, kun onhan se ihan uudenlainen näky toi aurinko meille suomalaisille. Mut ei siinä voinut mitään muutakaan.

Tässä vähän tilastoa mitä tähän mennessä on sattunut pääsääntöisesti omalta osalta mutta myös muidenkin.

3 matkustajaa
2 ajoissa matkaan
3 eri lentoreittiä samaan kohteeseen
1 hylätty passi
25 tuntia matkustamista
4 lentokenttää
2 välilaskua
1 cup of Starbucks Coffee
30 kiloa matkatavaroita Elinalla (käsimatkatavarat mukaan laskettuna)
3 lentokone ruoka annosta
2 tuntia unta
3 viestiä äitille, "olen elossa"

Huomenna sitten näkee millaiseen paikkaan ollaan tultu. Täällä tosiaan kello on nyt jo 11pm.

Lento Lontoosta Dallasiin oli muuten ehkä elämäni kamalimman. Ilmakuoppia oli ihan hirveesti ja osa kilju aina ku tuli iso ilmakuoppa ja tuntu että kone tippuu. Mun vieressä istunu nainenkin tarras mua kädestä.... Ei siis niin mukava kokemus se.

Viimeinen lento meni jouhevasti kun juttelin mun vieressä istuneen tädin kanssa ja sain hyviä vinkkejä nykin reissua varten! Oli kiva jutellakin jonkun kanssa, koska nyt on eräästä sattuneesta syystä tullut matkustettua yksin ja kun oon tällänen hiljainen niin mun oli tosi helppoo matkustaa yksin ;D Kaikki hyvin siis tällä puolen maailmaa, joten älkää huoliko!:)

Elina kiittää ja kuittaa tältä päivältä

Ps. Mun matkatavarat ainakin tuli kaikki perille!:)

Homma sujuu.... Or not!

Huomenta vaan kaikille ketkä on seuraillut meidän matka suunnittelmia. Pieni päivitys tähän väliin... Homma siis ei sujunut taas ihan niin kuin suunniteltiin. Jennin passia ei hyväksytty ja Jenni lähti passipoliisille selvittämään asiaa. Minä ja Lauri ollaan lähdössä suuntana Florida, tosin eri lennoilla ja molemmilla välilaskusta kanssa. Saa nähdä kuka löytyy mistäkin päin maailmaa... Toivotaan että tää on tälläinen vaikeuksien kautta voittoon tilanne... :) Kyllä me Kenni vielä matkaan saadaan!

Koskaan ei ole väärä hetki kirjoittaa

Katson ulos lumimyrskyyn, villasukat jalassa ja iso huppari päällä. Pystyn vaan kuvitella, kuinka kylmä viima pureutuu takin läpi ja aiheuttaa kylmiä väreitä, jos sattuu olemaan ulkona nyt. Hörppään kuumanhöyryävästä kahvikupista, se lämmittää. Vielä enemmän kuitenkin lämmittää se, että yhtäkkiä, kuin tyhjästä, on enää vähän yli viikko siihen päivään kun lähdetäään kohti Floridaa! Voidaan kirjaimellisesti sanoa, että ensi viikolla ollaan jo auringon alla: se, jos mikä, lämmittää...
Turha kuitenkaan alkaa jaaritella siitä, kuinka nopeesti aika on menny. Totta kai se on menny nopeesti, kyllähän tekin ootte sen huomannu. Silti tuntuu absurdilta, että ens viikon alussa pitäis olla laukut pakattuna ja tuliaiset (!!!) valmiina. Aika suorastaan vaan katos, mutta sitä jaksoi paremmin kun oli mitä odottaa, ihan niin kuin neljä kuukautta sitten kirjottamassamme blogimerkinnässämmekin sanoimme:

Neljä kuukautta!

Koulu alko tiistaina ja tasan 4 kuukauden päästä istun lentokoneessa nokka kohti Floridaa. Miten tää aika vaan menee eteen päin näin nopeesti? Musta tuntuu et just hetki sitten kesäloma oli alkamassa ja istuttiin tuolla meijän terassilla paistamassa köyhiä ritareita mun perhe ja Jennin perhe ja juttelemassa mitä tää tulis tarkottaa jos lähetään reissuun ja mitä tehdä sen eteen. Voin sanoo et oli ehkä kaikista paras motivaation lähde tää matka mille ollaan lähdössä.

Nyt matkaan on viikko ja täytyy myöntää, että tuntuu ihan samalta kuin tolloin, neljä kuukautta sitten. En vieläkään käsitä, että kohta se on menoa. En vieläkään ole varautunut mihinkään enkä mitenkään, tosin en myöskään usko, että tähän matkaan voi mitenkään varautua etukäteen. Silti, vaikkei niinkään olla konkreettisesti varaudutta, kuitenkin paljon ollaan asioissa menty eteenpäin sen puolesta, että matka onnistuisi hyvin. Kaikki velvollisuudet täällä Suomen kamaralla on likimiten hoidettu, ja pikkuhiljaa pitäisi aloittaa viimehetken matkajärjestelyt ennen h-hetkeä.

Koska me suomalaiset nyt vaan satutaan olemaan sellasta suorituskeskeistä kansaa, mainittakoon tässä välissä, että nyt on mulla lukio muutamia kirjotuksia vailla valmis, ja elina sai lakin tossa viime viikolla! Hurraa, nyt voi kepein mielin lähteä näkemään, kokemaan, haistamaan ja maistamaan uutta:)

Kattelin eilen valokuvia Costa Rican ajoilta, niin kuin usein teen jos koneella satun olemaan. Oli taas kerran ihana palauttaa mieleen tapahtumia ja hetkiä, jotka on tapahtunut jo kauan aikaa sitten, mutta jotka edelleen tuntuvat siltä, kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Siitä on kaks vuotta ku tulin takasin Suomeen, kolme vuotta kun ensimmäisen kerran astuin Costa Rican maaperälle. Vaikka moni asia on muuttunu sen jälkeen ku oon tullut takasin, ei yksi asia muutu koskaan: muistot. Koska moni on pyytänyt lisää kuvia ja muistoja siltä ajalta, ajattelin nyt laittaa tähän sellaisia kuvia, joiden muistot tuskin koskaan häviävät.

Tuntuu ihanalta, että vieläkin pystyn kuvitella itteni tohon istumaan, meidän sohvalle.  Samalle sohvalle, jossa aina katottiin telkkaria, ja jolla on käyty monen monituista keskustelua.

Pystyn vieläkin maistamaan tuoreen, suoraan puusta otetun mangon maun suussani.  Puita oli kaikkialla; omalla takapihalla, koulun pihalla, teiden varsissa...

Tunnen vilunväreitä vieläkin katsoessani tätä kuvaa: oli talvi- eli sadekausi (eli noin 25 astetta vaan lämmintä), sato kaatamalla vettä ja käveltiin mun siskon kanssa parin kilometrin pitunen matka kotiin. Meistä ei löytynyt yhtään kuivaa kohtaa, varsinkaan enää ton suihkun jälkeen, joka tuli talojen katoilta kävelytielle!

Eräs aamuyö lähettiin kävelemään ylös siskon kanssa meidän kylää ympäröiville vuorille. Pystyn tuntemaan aamukasteen kosteuden jalkopohjissa vieläkin, ja kuvittelemaan ton ihanan auringonnousun, jota kerettiin katsomaan vuoren huipulle.  

Vuorilta otettu kuva päivällä, tuolla alhaalla päin näkyy meidän kotikylä. Tuulenpuuskat ylhäälläkin tuntu lämpimiltä, taivas oli sininen ja aurinko lämmitti.

La iglesia de Hojancha, Hojanchan kirkko, joka on ihan keskustassa puiston laidalla, oli ainut asia mitä tiesin kylästä etukäteen, ennen kuin menin paikan päälle. Googlen kuvahaku antoi erittäin erilaisen kuvan kylästä kuin minkä sain kun menin paikan päälle, mutta muistan vieläkin sen euforisen tunteen kun astuin ulos bussista ja näin kirkon konkreettisesti, oikeana, silmieni edessä! Vasta silloin tajusin: tämä olisi se paikka, jossa vuoteni viettäisin.

Eniten tottakai muistelen toista kotiani. Sisustus oli hyvin erilainen kuin täälläpäin on totuttu,  ikkunoissa ei kaikissa ole edes lasia, seinät on maalattu värikkäiksi melkein joka talossa...mutta silti, pystyn vieläkin muistamaan, miltä tuntui astua tähän hyvin erilaisen tyyppiseen taloon ensimmäistä kertaa. Tuntui heti oikealta; tästä tulisi kotini.

Kuvia katsellessani oon tottunut siihen, että kuvittelen tilanteet päässäni ja uneksin pääsystä takaisin jonain päivänä. Haavematkailun sijaan en voi nyt käsittää, että kohta pääsen oikeasti näkemään asioita uudelleen! Pääsen koskemaan ja puhumaan ihmisten kanssa, joita on ollut ikävä, pääsen uudestaan astumaan tuosta keltaisen kotitalon ovesta sisään, pääsen haistamaan, maistamaan ja kokemaan. Parasta tässä on vielä se, etten tee tätä yksin, vaan saan jakaa kaiken Elinan kanssa. En malta odottaa, että pääsen näyttämään Elinalle, millaista elämä oikeasti siellä on. On hassua ajatella, että kohta Elinallakin on omat muistonsa yllä olevista kuvista, ja mullakin luultavammin uudempia ja tuoreempia muistoja samoista asioista. Ihanaa, että kohta on myös ihminen, jonka kanssa on yhteisiä muistoja tuon kaltaisista hetkistä:)

Puhun niin paljon tässä postauksesta Costa Ricasta, koska se on jotenkin helpointa. Odotan totta kai todellakin innoissani pääsy Floridaan, joulun viettoa siellä, sekä vähintäänkin yhtä paljon myös NYC:in viikkoa ja uutta vuotta uusissa maisemissa. Nämä paikat ovat kuitenkin sellaisia, joita en pysty edes kuvitella; en osaa hahmottaa, millaista pari ensimmäistä viikkoa tulevat olemaan, mitä tulen kokemaan tai näkemään. Voisin tietysti maalailla pilvilinnoja ja haaveilla illallisesta vaikka itse Herra Barack Obaman kanssa, mutta tässä matkustellessa olen oppinut sen, että mitä vähemmän ennakko-odotuksia ja -käsityksiä, sitä enemmän kohde pystyy tarjota. Costa Rica kuitenkin on eri asia: tiedän jo kokemuksesta, millaisia asioita maalla on muuan muassa tarjottavanaan ja pystyn jo kuvitella, mitä kaikkea haluan tehdä, kun päästään sinne asti. Ei siis mitenkään ole niin, että ensin Elina raahaa mut Floridaan tuttujensa luo ja sitten mä Elinan mun tuttujen luo. Ei todellakaan: tää reissu on suunniteltu yhdessä, ja todellakin toteutetaan yhdessä. Sataprosenttisesti.

Nyt lähtölaskentaan, jonka voi suorittaa kohta jo yhden käden sormilla! Tsemppiä kaikille talveen ja viimeisiin viikkoihin koulussa, kyllä teilläkin on kohta se loma, jonka ootte ansainnut:)

Kuulemisiin; saa esittää toiveita siitä, mitä tänne haluaisitte, että kerrotaan lisää. Ja kommentoikaa. Silloin meidänkin on hienompi kirjoittaa, kun tiedetään, mitä te, rakkaat lukijat, meidän kirjoituksistamme ajattelette. 

So long, hasta luego, 

Jenni

Kalenterin saloja

Tärkeitä hetkiä, tärkeitä ihmisiä, tärkeitä muistoja. Ilman niitä elämä olis tylsää ja väritöntä. Oon tosi kiitollinen siitä, että mun elämään mahtuu paljon kaikkea sitä, mikä elämää värittää, sekä tietty myös onnellinen siitä, että mä saan olla edes osaksi syypää ihmisten hymyyn:)

Ajattelin myös kertoa vähän mun kesälomasta ja aloin selailla mun kalenteria, joka toimii samalla vähän kuin päiväkirjana mulle. Kirjottelen sinne mitä oon tehny, mitä oon miettiny, ja mitä hauskaa on tapahtunut milloinkin. Uppouduin pitkäks aikaa selailemaan kalenteria ja muistelemaan kuinka ihana kesä mulla olikaan, mitä kaikkea siihen mahtu ja kenen kaikkien kanssa kerkesinkään viettää aikaa. Suureksi suruksi kuitenkin tajusin, ettei mulla edes oo kauheesti kuvia, mitä kesän aikana olisin ottanut, joilla oisin voinut näyttää kaikille, millanen mun kesä oli. Yleensä mä oon joukosta se, joka poseeraa kuvissa, en niinkään se, joka heiluu kameran takana. Niinpä kaikilla muilla on aina kuvia musta, mutta mulla ei niinkään muista. Oon kyllä yrittäny parantaa tapojani, ja oonki pikkuhiljaa parantanu vähän. Tän hitaan prosessin takia en voi kuitenkaan vielä kauheasti eri tekemisistä laittaa kuvia, mutta onneksi kesän kohokohdista niitä sentään on:) tässä siis muutamia kuvia ja tarinoita mun kesästä! 

Työn jälkeen tulee siis perinteisesti se huvi;) DONDO

Alkukesästä kävin paljon töissä, mut onneks sekaan mahtu myös muutakin. Kävin paljon tanssitunneilla, pääosin lattari, ja nautin elämästä aina kun töiltä kerkesin:) ja kyllä tössäkin ihan kivaa on jos siitä tekee kivaa! Ehdottomasti yks ihanimmista viikonlopuista oli, kun monet meidän ryhmäläisistä koulusta mentiin viettämään mökkiviikonloppua yhessä. Viikonloppuun mahtu paljon naurua, rakkautta ja kommelluksia. Saan olla onnellinen, että mulla on näin ihania ystäviä! Tässä muutama kuva siitä täydellisestä viikonlopusta.

 

Aurinkjo paisto koko viikonlopun; olin varmaan enemmän bikineissä sinä viikonloppuna ku koko kesänä muuten Suomessa yhteensä!

kesätyttöjä<3

Saunasta uimaan, uimasta saunaan, saunasta taas uimaan....tunnit vierähti ku siivillä tällä porukalla:) Vesikään ei ees tuntunu kylmältä...

Kiteytettynä koko täydellinen viikonloppu!

Toinen ehdoton kohokohta oli mun kesässä se, kun pääs oikeesti viettämään kesää. Pääsi vaihtamaan farkut shortseihin ja tennarit korkokenkiin ja flip-floppeihin...Turkissa! Vielä ihanampaa siitä teki se, että lähettiin murun kanssa yhessä:) oli mahtavaa olla viikko vaan kokonaan ilman aikatauluja ja suunnitelmia, tehä asioita hetken mielijohteesta tietäen, ettei ketään muuta oikeesti kiinnosta ku meitä. Tehtiin just sitä mitä millonkin haluttiin, syötiin hyvin ja juotiin paremmin, ja otettiin reissusta kaikki irti. Pyhitettiin päivät auringon otolle ja rannalla makoilulle, ja iltasin kerkes tekemään kaikkea muuta kivaaa. Tollaset viikot antaa energiaa pitkäkski aikaa! "Muutamia" kuvia sieltäkin reissulta, en osannu päättää vaan paria ni laitoin vähä enemmän:D

Turkin täydelliset auringonlaskut..

<3

Loving life

Ranta ei oo mitään ilman Cosmopolitania;)

Auringossa on helppo hymyillä:)

A girl never gets bored of shopping....

...Nor sunbathing and swimming!

Turkin reissun lisäks, plus ystävien kanssa oleilun, en ois ikinä uskonut että _minä_, kaupunkilaistyttö henkeen ja vereen, sanon että ihan oikeesti yhet mun kesän kohokohdista oli pari mökkireissua jotka tehtiin perheen kanssa! Oli ihana päästä mökille vähän rauhottumaan ja vaan olemaan. Oon yleensä niin sellanen, etten pysy hetkeäkään paikallaan ja aina keksin kalenterin täyteen tekemistä, ni oli oikeesti tosi tervettä päästä käymään vähän mökillä rauhassa, jota ei vaan voi rikkoa. Laatuaikaa perheen kanssa ei koskaan voi arvostaa liikaa. Tässä muutamia kuvia mökkireissuilta!

Suomen kesä ei oo mitään ilman grilliruokaa, ja erityisesti makkaraa:)

siskokset Juhannusta viettelemässä, tässä riippumatossa vietän ehkä eniten aikaa kaikista mökin paikoista...oon vaan ja makoilen, ehkä luen jotain kirjaa tai mietin syntyjä syviä. Se on sitä elämää.

Onneks kaikki me sisarukset tullaan hyvin toimeen keskenämme, ja osataan pitää hauskaa yhessä. Elämä ois paljon tylsempää ilman näitä kahta ilkimystä:)

Kerkesin jopa lukea kirjan kesällä! Se on ihana tunne ku tarttuu kirjaan, ja se on niin hyvä ettei sitä vaan voi laskea käsistään...olin jo melkeen unohtanu sen tunteen, kunnes kesällä mulle siunaantu aikaa taas lukea!

En kertonu mun kesästä siks, että halusin vaan listata asioita mitä oon tehny. Ei, vaan aattelin, että ehkä tästä sai vähän kuva siitä, mitä mä pidän lomailuna ja mistä tykkään. Halusin muistuttaa teitä siitä, että elämässä on monia hetkiä jos niistä vaan ottaa kiinni:) Jos tuntuu siltä, ettei omassa elämässä tapahdu oikeen mitään, ni tehkääpä seuraavanlailla: kirjottakaa ylös joka päivä, mitä on tapahtunu; ehkä jotain hauskoja kommentteja tai että mitä ootte miettiny. Huomaatte jo parin päivän päästä, että on paljon helpompi ajatella myönteisesti ku näkee konkreettisesti, kuinka mahtava elämä teillä oikeestaan onkaan! Haastakaa ittenne:)

Haleja, Jenni