Koskaan ei ole väärä hetki kirjoittaa

Katson ulos lumimyrskyyn, villasukat jalassa ja iso huppari päällä. Pystyn vaan kuvitella, kuinka kylmä viima pureutuu takin läpi ja aiheuttaa kylmiä väreitä, jos sattuu olemaan ulkona nyt. Hörppään kuumanhöyryävästä kahvikupista, se lämmittää. Vielä enemmän kuitenkin lämmittää se, että yhtäkkiä, kuin tyhjästä, on enää vähän yli viikko siihen päivään kun lähdetäään kohti Floridaa! Voidaan kirjaimellisesti sanoa, että ensi viikolla ollaan jo auringon alla: se, jos mikä, lämmittää...
Turha kuitenkaan alkaa jaaritella siitä, kuinka nopeesti aika on menny. Totta kai se on menny nopeesti, kyllähän tekin ootte sen huomannu. Silti tuntuu absurdilta, että ens viikon alussa pitäis olla laukut pakattuna ja tuliaiset (!!!) valmiina. Aika suorastaan vaan katos, mutta sitä jaksoi paremmin kun oli mitä odottaa, ihan niin kuin neljä kuukautta sitten kirjottamassamme blogimerkinnässämmekin sanoimme:

Neljä kuukautta!

Koulu alko tiistaina ja tasan 4 kuukauden päästä istun lentokoneessa nokka kohti Floridaa. Miten tää aika vaan menee eteen päin näin nopeesti? Musta tuntuu et just hetki sitten kesäloma oli alkamassa ja istuttiin tuolla meijän terassilla paistamassa köyhiä ritareita mun perhe ja Jennin perhe ja juttelemassa mitä tää tulis tarkottaa jos lähetään reissuun ja mitä tehdä sen eteen. Voin sanoo et oli ehkä kaikista paras motivaation lähde tää matka mille ollaan lähdössä.

Nyt matkaan on viikko ja täytyy myöntää, että tuntuu ihan samalta kuin tolloin, neljä kuukautta sitten. En vieläkään käsitä, että kohta se on menoa. En vieläkään ole varautunut mihinkään enkä mitenkään, tosin en myöskään usko, että tähän matkaan voi mitenkään varautua etukäteen. Silti, vaikkei niinkään olla konkreettisesti varaudutta, kuitenkin paljon ollaan asioissa menty eteenpäin sen puolesta, että matka onnistuisi hyvin. Kaikki velvollisuudet täällä Suomen kamaralla on likimiten hoidettu, ja pikkuhiljaa pitäisi aloittaa viimehetken matkajärjestelyt ennen h-hetkeä.

Koska me suomalaiset nyt vaan satutaan olemaan sellasta suorituskeskeistä kansaa, mainittakoon tässä välissä, että nyt on mulla lukio muutamia kirjotuksia vailla valmis, ja elina sai lakin tossa viime viikolla! Hurraa, nyt voi kepein mielin lähteä näkemään, kokemaan, haistamaan ja maistamaan uutta:)

Kattelin eilen valokuvia Costa Rican ajoilta, niin kuin usein teen jos koneella satun olemaan. Oli taas kerran ihana palauttaa mieleen tapahtumia ja hetkiä, jotka on tapahtunut jo kauan aikaa sitten, mutta jotka edelleen tuntuvat siltä, kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Siitä on kaks vuotta ku tulin takasin Suomeen, kolme vuotta kun ensimmäisen kerran astuin Costa Rican maaperälle. Vaikka moni asia on muuttunu sen jälkeen ku oon tullut takasin, ei yksi asia muutu koskaan: muistot. Koska moni on pyytänyt lisää kuvia ja muistoja siltä ajalta, ajattelin nyt laittaa tähän sellaisia kuvia, joiden muistot tuskin koskaan häviävät.

Tuntuu ihanalta, että vieläkin pystyn kuvitella itteni tohon istumaan, meidän sohvalle.  Samalle sohvalle, jossa aina katottiin telkkaria, ja jolla on käyty monen monituista keskustelua.

Pystyn vieläkin maistamaan tuoreen, suoraan puusta otetun mangon maun suussani.  Puita oli kaikkialla; omalla takapihalla, koulun pihalla, teiden varsissa...

Tunnen vilunväreitä vieläkin katsoessani tätä kuvaa: oli talvi- eli sadekausi (eli noin 25 astetta vaan lämmintä), sato kaatamalla vettä ja käveltiin mun siskon kanssa parin kilometrin pitunen matka kotiin. Meistä ei löytynyt yhtään kuivaa kohtaa, varsinkaan enää ton suihkun jälkeen, joka tuli talojen katoilta kävelytielle!

Eräs aamuyö lähettiin kävelemään ylös siskon kanssa meidän kylää ympäröiville vuorille. Pystyn tuntemaan aamukasteen kosteuden jalkopohjissa vieläkin, ja kuvittelemaan ton ihanan auringonnousun, jota kerettiin katsomaan vuoren huipulle.  

Vuorilta otettu kuva päivällä, tuolla alhaalla päin näkyy meidän kotikylä. Tuulenpuuskat ylhäälläkin tuntu lämpimiltä, taivas oli sininen ja aurinko lämmitti.

La iglesia de Hojancha, Hojanchan kirkko, joka on ihan keskustassa puiston laidalla, oli ainut asia mitä tiesin kylästä etukäteen, ennen kuin menin paikan päälle. Googlen kuvahaku antoi erittäin erilaisen kuvan kylästä kuin minkä sain kun menin paikan päälle, mutta muistan vieläkin sen euforisen tunteen kun astuin ulos bussista ja näin kirkon konkreettisesti, oikeana, silmieni edessä! Vasta silloin tajusin: tämä olisi se paikka, jossa vuoteni viettäisin.

Eniten tottakai muistelen toista kotiani. Sisustus oli hyvin erilainen kuin täälläpäin on totuttu,  ikkunoissa ei kaikissa ole edes lasia, seinät on maalattu värikkäiksi melkein joka talossa...mutta silti, pystyn vieläkin muistamaan, miltä tuntui astua tähän hyvin erilaisen tyyppiseen taloon ensimmäistä kertaa. Tuntui heti oikealta; tästä tulisi kotini.

Kuvia katsellessani oon tottunut siihen, että kuvittelen tilanteet päässäni ja uneksin pääsystä takaisin jonain päivänä. Haavematkailun sijaan en voi nyt käsittää, että kohta pääsen oikeasti näkemään asioita uudelleen! Pääsen koskemaan ja puhumaan ihmisten kanssa, joita on ollut ikävä, pääsen uudestaan astumaan tuosta keltaisen kotitalon ovesta sisään, pääsen haistamaan, maistamaan ja kokemaan. Parasta tässä on vielä se, etten tee tätä yksin, vaan saan jakaa kaiken Elinan kanssa. En malta odottaa, että pääsen näyttämään Elinalle, millaista elämä oikeasti siellä on. On hassua ajatella, että kohta Elinallakin on omat muistonsa yllä olevista kuvista, ja mullakin luultavammin uudempia ja tuoreempia muistoja samoista asioista. Ihanaa, että kohta on myös ihminen, jonka kanssa on yhteisiä muistoja tuon kaltaisista hetkistä:)

Puhun niin paljon tässä postauksesta Costa Ricasta, koska se on jotenkin helpointa. Odotan totta kai todellakin innoissani pääsy Floridaan, joulun viettoa siellä, sekä vähintäänkin yhtä paljon myös NYC:in viikkoa ja uutta vuotta uusissa maisemissa. Nämä paikat ovat kuitenkin sellaisia, joita en pysty edes kuvitella; en osaa hahmottaa, millaista pari ensimmäistä viikkoa tulevat olemaan, mitä tulen kokemaan tai näkemään. Voisin tietysti maalailla pilvilinnoja ja haaveilla illallisesta vaikka itse Herra Barack Obaman kanssa, mutta tässä matkustellessa olen oppinut sen, että mitä vähemmän ennakko-odotuksia ja -käsityksiä, sitä enemmän kohde pystyy tarjota. Costa Rica kuitenkin on eri asia: tiedän jo kokemuksesta, millaisia asioita maalla on muuan muassa tarjottavanaan ja pystyn jo kuvitella, mitä kaikkea haluan tehdä, kun päästään sinne asti. Ei siis mitenkään ole niin, että ensin Elina raahaa mut Floridaan tuttujensa luo ja sitten mä Elinan mun tuttujen luo. Ei todellakaan: tää reissu on suunniteltu yhdessä, ja todellakin toteutetaan yhdessä. Sataprosenttisesti.

Nyt lähtölaskentaan, jonka voi suorittaa kohta jo yhden käden sormilla! Tsemppiä kaikille talveen ja viimeisiin viikkoihin koulussa, kyllä teilläkin on kohta se loma, jonka ootte ansainnut:)

Kuulemisiin; saa esittää toiveita siitä, mitä tänne haluaisitte, että kerrotaan lisää. Ja kommentoikaa. Silloin meidänkin on hienompi kirjoittaa, kun tiedetään, mitä te, rakkaat lukijat, meidän kirjoituksistamme ajattelette. 

So long, hasta luego, 

Jenni